keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Kreetan makuja ja tunnelmia


Vietimme yhden kesälomaviikoista Kreetalla. Matka oli ihana: kuumana porottava aurinko, turkoosi meri ja parasta mahdollista matkaseuraa.  Rakastan kreikkalaista ruokaa, mutten uskaltanut nostaa odotuksiani sen suhteen kovin korkealle, koska majailimme turistialueiden tuntumassa. Pelkoni osoittautui kuitenkin onneksi aiheettomaksi. Läpi viikon söimme hyvää ruokaa ja nautimme tavernojen lämminhenkisestä tunnelmasta.

Hotellimme Corinna mare (jota muuten voin  suositella ilman mitään muttia) sijaitsi erittäin rauhallisella alueella, Agii Apostolin reunamilla, n. 5km Haniasta länteen. Toki sielläkin turisteja oli, mutta hyvin vähän verrattuna esim. Agia Marinaan ja Plataniakseen. Ei siellä tosin hirveästi ollut mitään muutakaan. :) Hotellin vieressä oli Kalamakin hiekkaranta, jonka yhteydessä oli pari-kolme ravintolaa ja yksi kuppila, jota kutsuimme bambubaariksi. Agii Apostoli oli kävelymatkan päässä, ja siellä oli tarjontaa enemmän.



Söimme muutamassa hotellin läheisyydessä olevassa ravintolassa, pari kertaa Haniassa, kerran Agia Marinassa ja viimeisenä iltana Plataniaksessa. Vain Haniasta löytyi ravintoloita, jotka eivät olleet turisteille suunnattuja. Ruokalistat olivat vain kreikaksi ja tarjolla oli vain kreikkalaista (tai turkkilaista) ruokaa, eikä turistiravintoloiden tapaan tsiljoonaa vaihtoehtoa pitsat ja pastat mukaanluettuna. Epäilemättä noista ravintoloista olisi löytynyt monenlaista herkkua, mutta koska kreikka ei keneltäkään meistä luonnistunut, pysyttelimme ns. turistiravintoloissa.


Appivanhempani ovat käyneet Kreetalla kymmeniä kertoja, ja sain anopiltani neuvon välttää ravintoloita joissa on valkoiset pöytäliinat. Mitä kämäisempi kuppila, sitä parempaa ruokaa. Ymmärsin tähän neuvoon liittyvän viisauden vasta viimeisenä iltana Plataniaksessa, jonka ravintolat olivat jättimäisen suuria, pöydät hienoja ja tarjoilijat koleita. Olimme onnistuneet syömään lähes koko muun viikon pienissä perhetavernoissa, joissa tarjoilijoiden ystävällisyys, vieraanvaraisuus ja lämminhenkisyys oli aina vähintään yhtä iso tekijä kuin ruoka itse. Tässä suhteessa parhaimman illan vietimme Horiatiki Gonia ravintolassa Agia Marinassa.


Lounaaksi (ja monesti myös illallisen alkupalaksi) söimme yleensä kreikkalaista (tai kreetalaista) salaattia, tzatzikia ja valkosipulileipää, jotka eivät pettäneet koskaan.



Pari kertaa söimme välipalaksi mezelautasen, josta mieleen jäivät erityisesti pinaatti-juusto-täytteiset kalitsouniat (näitä täytyy tehdä itsekin), viininlehtikääryleet, täytetyt kesäkurpitsankukat, apakia (savustettu porsaanliha) ja paistettu tomaatti- ja fetatäytteinen munakoisorulla. 



Alkupalaksi söimme usein grillattua fetaa ja saganagi-juustoa. Feta oli grillattu foliopaketissa tomaatin, sipulin ja mausteiden kanssa. Saganaki oli leivitettynä grillattua venyvää juustoa, joka tarjoiltiin sitruunan kanssa. Molempia tulee varmasti tehtyä kotonakin, kunhan saan selvitettyä mitä juustoa saganakiin voisi käyttää.   



Hiiligrillatut ruoat, kuten possu- ja kanasouvlaki, lampaankyljykset jne. olivat suosiossamme illallisilla. Valitettavasti tosin aika monessa paikassa possunlihana käytettiin kinkkua tai muuta haudutusta vaativaa ruhon osaa, joka nopeasti grillatessa jää kovaksi eikä rasva ehdi sulaa. Tässä suhteessa kana oli varmempi valinta. Kaikki grillissä valmistetut ruoat oli vedetty aika ronskisti yli, mikä tietysti tarkoittaa väistämättä lihan kuivumista. Maut olivat kuitenkin aina kohdillaan ja hiiligrillin aromit saivat unohtamaan tuollaiset pikkuseikat. Ja aina sitä syö mieluummin yli- kuin alikypsää possua ja kanaa...


Yhdessä ravintolassa meillä sattui lihojen kanssa pieni episodi, kun tilattu naudan t-luupihvi maistui ja näytti possun kyljykseltä, eikä siinä ollut edes t-luuta. Mainitsin asiasta tarjoilijallemme, joka oli paikan isäntä. Hänenkin mielestään liha näytti possulta (medium-kypsä nauta harvoin on valkoista), joten hän meni kysymään asiasta äidiltään keittiöön... Mamma ei syytöksistä tykännyt, vaan tuli näyttämään meille raakaa naudan t-luupihviä ja possun kyljystä. Hämmentävää oli että ne olivat väriltään täsmälleen samanlaisia, tummanpunaisia. Lihamysteeri ei meille koskaan selvinnyt, mutta omistaja veloitti pihvistä possun hinnan. Myös minun lampaankyljykseni näyttivät ja maistuivat possulta (täsmälleen samalta kuin siskoni souvlaki), mutta hämmennyksissäni en kehdannut niistä enää kysellä.


Maistelimme myös muutamia pataruokia (kleftiko, stifado, juvetsi), joissa liha oli aina hyvää ja mureaa. Paras pataruoka oli psito (nimi otettu ravintolan listalta, mutta googlaamalla ruokaa ei löydy...) joka piti sisällään 6 tuntia haudutettua, mm. kanelilta maistuvaa lammasta, joka oli kuorrutettu lopuksi mizithra-juustolla. Nam!



Liharuokien kuningas oli kuitenkin edelleen oma Kreikka-suosikkini gyros, eli paikallinen pikaruoka. Vartaassa kypsennetyt maustetut possuviipaleet tarjottiin ranskisten kanssa tai pitaleivän sisällä, tomaatin, sipulin ja tzatzikin kanssa. Sluuurps. Sitä olisi voinut syödä joka päivä!



Kalaa on Kreetalla saatavilla vain vähän ja se on siksi kallista. Yleensä kala- ja äyriäisruoat olikin tehty pakasteista ja se oli myös mainittu menussa. Söin koko viikon aikana kalaa pääruokana vain kerran: kokonaisena grillatun vaalean kalan (mikä lie kala?). Hyvää se toki oli, mutta ei hintansa väärti. Muikuntapaisia friteerattuja pikkukaloja olisi voinut syödä alkupalaksi useamminkin, mutta niitä oli vain harvoin saatavilla.



Jälkiruokia emme juuri tilailleet, kun niitä tapasi tulla tarjolle joka tapauksessa laskun yhteydessä rakin kanssa. Useimmiten saimme äärimmäisen herkullista vesimelonia, mutta joskus myös baklavaa, jogurttia hunajan kanssa tai jotain muita paikallisia makeita herkkuja. 


Juomapuolena nautimme yleisimmin paikallista olutta, Mythosta ja Alfaa. Peruslageria, joka jäisestä tuopista tarjoiltuna maistui enemmän kuin hyvältä kuumalla ilmalla. Bambubaaristamme löysimme myös kreetalaista Brick's pienpanimo-olutta, joka ei kuitenkaan juuri muista lagereista poikennut, tosin sitä oli saatavana myös tummana.


Retsiinaakin tuli juotua - kerran. Ja tietysti täytyi myös testata muutamat drinksut.


Talonviinit olivat taattua laatua, mutta pulloviinipuolelta löytyi positiivisia yllätyksiä. Niinkin positiivisia, että päätimme vierailla myös yhdellä paikallisella viinitilalla.


Viinitila sijaitsi n. 17km Haniasta etelään. Menimme sinne bussilla ja pääsimme samalla nauttimaan hiljaisen pikkukylän letkeästä menosta paikallisten pappojen kanssa terassilla.


Manousakis Winery oli pikkuruinen viinitila (7 työntekijää, 30 000 pulloa per vuosi), jonka Amerikkaan sotaa paennut Theodore Manousakis perusti vanhalle kotitilalleen nostalgian vuoksi rikastuttuaan ensin muilla  bisneksillään (okei, ei ehkä se kaikista romanttisin viinitilatarina). Vaikka herra selvästi bisnekset hallitsee, niin viinitilan kannattavuudesta en tiedä. Yhtenä vuotena myyntiin oli lähtenyt vain 600 pulloa, mutta laadusta ei tingitä. Hyvä niin! Tästä huolimatta viinitilalla tehtiin myös paria viiniä, jonka kaikki tuotot menivät läheisen koulun hyväksi, joten rahasta ei taida olla puutetta.


Tilan laitteistot oli uusittu pari vuotta sitten erittäin moderneiksi, koska tavoitteena on kasvaa ja päästä maailmankartalle (sinne on kyllä vielä aika pitkä matka). Ainoa jäljellä oleva ei-moderni osuus prosessissa oli etiketit, jotka laitettiin pulloihin käsin. Tämä mahdollisti sen ettei henkilöstöä tarvitse irtisanoa talvikuukausiksi.
Herran viinitilaan upottamat rahat olivat ainakin siinä mielessä kannattaneet, että viinit olivat tosi hyviä. Kreetan kuumasta auringosta johtuen viinien alkoholiprosentti oli hieman korkeampi muiden maiden viineihin verrattuna. Koska sokeri oli palanut alkoholiksi, viinit olivat myös rutikuivia. Ja maku oli erittäin roteva. Jostain syystä mieleeni tuli Barolon viinit. Viinitilan esittelijänä toiminut, itsensä sukuun nainut ruotsalainen sommelier, otti vertauksen kohteliaisuutena, vaikka olikin sitä mieltä että nebbiolosta tehdyt viinit ovat hienostuneempia eivätkä niin tuhteja kuin heidän viininsä.


Tuliaisostokset teimme Hanian kauppahallissa, joka oli yllätyksekseni aika pieni. Turistiliikkeiden osuus oli siellä myös aika suuri. Mukaamme lähti hallista mausteita, hunajaa ja oliiviöljyä. Oli mukavaa kun sekä öljyjä että hunajia pääsi maistelemaan. Myyjät olivat asiantuntevia ja kertoivat öljyjen ominaisuuksista ja mihin tarkoitukseen mikäkin öljy oli tarkoitettu. Tämä helpotti, koska öljyjä ja hunajia oli kymmeniä laatuja.



Kaiken kaikkiaan upea reissu. Kreetalle täytyy kyllä päästä vielä joskus uudestaan!

Elafonisi - tahdon sinne takaisin!

2 kommenttia:

  1. Vau mitä kuvia! Ja vau mitä ruokia. Ehkä minäkin joskus vielä pääsen reissuun. Juuri Kreikka kiinnostaisi iki-ihanien kreikkalaisten ruokien vuoksi. Kiitos, kun jaoit tämän kanssamme. :)
    tv. Virpi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kreikassa riittää kyllä ihania saaria kierrettäväksi! Santorini olisi mun yksi unelmakohde. :)

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...