Autolla Italiassa: Sentiero degli Dei ja Positano

Yksi parhaimmista Amalfin rannikolla vietetyistä päivistä kulutimme patikoimalla. Sentiero degli Dei, eli suomeksi jumalten polku, kulkee korkeuksissa Agerolan ja Nocellen välillä vuoren rinteillä ja on yhteensä reilu seitsemän kilometriä pitkä vaellusreitti. Oma kylämme Praiano sijaitsi noin puolessa välissä reittiä, joten lähdimme liikkeelle sieltä. Tämä ei varsinaisesti hirveästi helpottanut kokonaisuutta, koska polulle päästäksemme meidän piti kavuta ensin noin 1000 porrasta ylöspäin (Colle Serran kohdille, vajaa 600m meren pinnan yläpuolella).

Sanomattakin selvää, maisemat olivat ylhäältä aivan huikeat. Reittiä mainostetaan suht. helppona, mitä se onkin jos jättää pois alun ja lopun porrasnousut ja käyttää näiden sijaan busseja. Oli siellä silti jotain haastavampiakin nousuja ja laskuja, joten asialliset patikointivaatteet ja kengät on kyllä paikallaan. (Vanhemmilla amerikkalaisturisteilla pitkine suorine housuineen, nahkakenkineen ja isoine kameroineen näytti eteneminen olevan aika vaikeaa.) Paahtava kuumuus lisäsi tietysti oman osansa soppaan. Heikompipolvisille ja korkeanpaikan kammoisille en suosittele, kaikille muille kylläkin!

Matkan alussa kuljettiin asutuksen läpi ja ihasteltiin puutarhoja.

Matkan varrella nähtiin mm. muutama hieno luola.

Mutkan takana siirtää lopullinen kohde, Positano.

Tässä vaiheessa olimme kavunneet 1000 porrasta ylöspäin ja saapuneet itse reitille, jonka tässä pisteessä sijaitsi pieni kirkko. Siellä oli myös vessat ja juomakioskia pitävä heppu (melkoinen duunimatka!). Myönnettäköön ettei olut ole ehkä koskaan maistunut yhtä hyvältä. Nousua riitti senkin jälkeen, mutta tovin kuluttua polku jatkui lopun matkaa suht. tasaisena pieniä nousuja ja laskuja lukuun ottamatta. Pääosin reitti kulki rinteellä, mutta pienet varjoisat metsäkaistaleet viilensivät mukavasti. Vesipisteitä ei ollut, mutta taukopaikkoja löytyi matkalta muutama.

Etualalla kirkko, jossa nautimme välioluet, alhaalla Praiano, josta lähdimme liikkeelle.

Jotkut siellä ihan ylhäälläkin asui. Poluilla tuli vastaan aina välillä myös paikallisia maanviljelijöitä.
Heiltä kulkeminen sujui hieman meitä vikkelämmin.

Alhaalla tie, josta edellisen postauksen maisemakuvat oli otettu.

Reilun kahden tunnin kävelyn jälkeen saavuimme pikkuruiseen Nocelleen, josta löytyi yhden ravintolan lisäksi mukava pieni keidas, josta sai ostettua juotavaa ja bruschettoja. Tässä vaiheessa etenemisvaihtoehtoja oli kolme: 1) portaat alas Praianon ja Positanon väliselle tielle ja sieltä bussilla kotiin, 2) bussilla Positanoon, 3) kävelemällä seuraavaan kylään, Montepertusoon, ja sieltä portaat alas Positanoon. Koska meillä riitti vielä virtaa, päätimme valita kolmannen vaihtoehdon. 

Kävelimme noin puolen tunnin verran ensin polkuja ja lopulta tietä pitkin, kunnes saavuimme Montepertusoon. Siellä oli muutama mukava ravintola, jossa söimme lounaaksi antipastilautasen lisäksi sinihomejuustoa ja pähkinää sisältävää pastaa sekä tomaatilla ja juustolla täytettyjä munakoisorullia. Ravintolassa oli meidän lisäksi muutama muukin köpöttelijä, mutta ainakin yksi pariskunta näkyi hamuilevan lounaan jälkeen bussia Positanoon. Me sen sijaan päätimme sissinä vetää homman loppuun saakka ja lähdimme laskeutumaan portaita alas kaupunkiin. Niitähän riitti - noin 2000 kappaletta.

Yksi korkeimmista kohdista, jossa taivaan ja meren rajaa oli lähes mahdotonta erottaa.

Positanon näki noilta portailta kyllä joka kuvakulmasta - kannatti kävellä! Alhaalla söin erittäin ansaitun jäätelöannoksen, jonka jälkeen kiertelimme tovin Positanon ahtaita katuja ja hipsimme sitten takaisin Praianoon paikallisbussilla. Ainakaan näin äkkiseltään Positano ei kuitenkaan hirveästi sykähdyttänyt. Ranta oli pieni ja arvatenkin melko täynnä, eivätkä kapeat kadut olleet omiaan noille turistimäärille. Hintataso näytti nopeasti katsottuna myös hieman Praianoa korkeammalta. Olimme varsin tyytyväisiä päätökseemme ottaa yöpaikkamme pikkuruisesta Praianosta Positanon sijaan, vaikka kaupunki upea onkin.

Kirsikkaribsit Weberin savustussukkulassa

Tehtiinpä sitten tuossa vaatimattomasti parhaita ribsejä ever. Eikä tietenkään syömässä ketään muita kuin me. Kuinka te nyt sitten uskoisitte että ne oli hyviä? Tällaisina päivinä kun tekee jotain törkeän hyvää ruokaa, toivoisi että ruokapöydässä istuisi meidän kanssa kaikki. No, saatte nyt vaan luvan uskoa.

Kirsikkakastikkeita on keitelty possulle viime aikoina tiuhaan monissa hyvissä blogeissa (mm. Onko Nälkä? ja Liemessä). Muistin tämän kun kävimme kaupassa hakemassa BBQ-soossiaineksia ja iltatorilta tarttui käsiin myös pussillinen kirsikoita. Kirsikkakastike toimi hyvänä inspiraationa, mutta kuten yleensä kastikkeen teossa, sinne tulee nakeltua keitellessä sekaan vähän sitä sun tätä. Kastikkeiden teossa on juuri se hienous, että niitä voi tuunata juuri niin pitkään kunnes maku on omaan suuhun sopiva. Paitsi jos menee laittamaan jo alkuunsa liikaa chiliä (been there, done that). Sen verran kaikenlaista tuli tähän soossiin laitettua, että kirsikka taisi jäädä maussa vähän muiden varjoon. Mukavaa makeutta ja hedelmällisyyttä se silti epäilemättä antoi. Jos haluat kunnolla kirsikkaista kastiketta niin tsekkaa nuo yllämainitut blogit.

Kastiketta tärkeämpi syy ribsien herkullisuuteen on nimittäin kuitenkin tuo Weberin smokey mountain cooker, joka nyt vaan on ihan törkeän hyvä peli kaikkiin "hitaasti hyvää tulee" BBQ-ruokiin. Sillä muuten voi paistaa myös piirakkaa jälkkäriksi! Vihdoin mulla on uuni mökillä! Sydän! Hankkikaa tekin sellainen! Tämä ei ole maksettu mainos. Niin ne ribsit. Tässäpä ohje.

Savustetut kirsikkaribsit

(neljälle)

• 2kg ribsejä
• Weberin savustussukkula ja savustuslastuja

kuivamausteseos

• 3-4 valkosipulinkynttä
• 4 rkl paahdettua sipulia
• 4 rkl suolaa
• 4 rkl fariinisokeria
• 2 rkl (savu)paprikajauhetta
• 2 rkl cayannepippuria
• 2 rkl chilijauhetta

kirsikkakastike

• 1 rkl rypsiöljyä
• 1 hienonnettu punasipuli
• 4 hienonnettua valkosipulinkynttä
• 500g paseerattua tomaattia
• 3 dl kokista
• 3 dl perattuja kirsikoita
• 1 rkl Worcester-kastiketta
• 1 rkl omenaviinietikkaa
• 1 rkl ketsuppia
• 2 rkl fariinisokeria
• 1 tl suolaa
• 1 tl mustapippuria
• 1 tl cayannepippuria
• 1 tl chilijauhetta
• 1 tl (savu)paprikajauhetta

Sekoita kuivamausteseoksen ainekset ja hiero ne ribsien pintaan. Anna maustua kylmässä muutama tunti tai mieluiten seuraavaan päivään. Hauduta ribsejä Weberin savustimessa ensin kolme-neljä tuntia sellaisenaan ja viimeiset kaksi tuntia folioon käärittynä.

Valmista ribsien hautuessa kastike. Kuullota sipuleita kattilassa öljyssä viitisen minuuttia. Lisää muut aineet ja keittele kasaan parisen kymmentä minuuttia. Maista ja lisää tarvittaessa suolaa, makeutta, hapokkuutta tai potkua käsillä olevista purkeista.

Valele ribsit kastikkeella ja glaseeraa niihin tahmea pinta normigrillissä. Tarjoa ribsit BBQ-kastikkeen ja raikkaan salaatin kanssa.

Kesäkurpitsa-bruschettat

Meidän mökkilomailua kävi viikonloppuna piristämässä kaksi autollista vieraita, joille pääsimme esittelemään Weberin savustussukkulan (mountain cooker) anteja. Perjantaina söimme perinteiseen malliin savulohta ja uusia perunoita, kun taas lauantaina sukkulassa valmistettiin mehevää meksikolaishenkistä limebroileria. Palaan näihin myöhemmin, mutta sitä ennen täytyy mainostaa varsin mainioita kesäkurpitsa-bruschettoja, joita tein ruoanlaittoruoaksi perjantaina.

Bruschettojen ohje on otettu tuoreimmasta Glorian ruoka ja viini -lehdestä (5/2014), ja niissä pääroolia esittivät ihanan sitruunaiset kesäkurpitsat. Kesäkurpitsan lisäksi grillattujen leipien päälle pääsi edellisen päivän BBQ ribseistä riivittyä lihaa ja tomaattisalaatin jämiä. Leiville silaistiin ennen grillausta edellispäivän tomaattisalaatin kastikkeena toiminutta basilikaöljyä. 

Kesäkurpitsa-bruschettat

• 1 vaalea leipä
• oliiviöljyä tai basilikaöljyä (oliiviöljyä, silputtua basilikaa, valkosipulia, suolaa, pippuria)

täyte

• 2 kesäkurpitsaa
• suolaa
• 1dl oliiviöljyä
• 1/2 sitruunan mehu
• 1 sitruunan raastettu kuori
• 1/2 chili
• 2 kpl (puhvelinmaito)mozzarellaa

Leikkaa kesäkurpitsat pitkittäin ohuiksi siivuiksi juustohöylällä ja levitä ne leivinpaperin päälle. Ripottele päälle suolaa ja itketä 5 minuuttia. Pyyhi kuivaksi talouspaperilla. Grillaa kesäkurpitsoja muutama minuutti per puoli kunnes ovat saaneet hieman väriä ja nosta sivuun. Valmista marinadi sekoittamalla oliiviöljyn joukkoon sitruunamehu, sitruunankuori ja silputtu chili. Laita grillatut kesäkurpitsasiivut marinadiin maustumaan.

Leikkaa mozzarellat paloiksi ja leikkaa leipä viipaleiksi. Sipaise viipaleille oliiviöljyä (tai basilikaöljyä) ja grillaa leipiin rapea pinta. Nosta leiville pala mozzarellaa ja kesäkurpitsasiivu ja tarjoile heti.

Autolla Italiassa: Caserta - Vico Equense - Praiano

Matkamme jatkui Casertavecciasta moottoritietä pitkin kohti Amalfin rannikkoa. Matkan varrella olisi ollut vaikka mitä kiinnostavaa, kuten Napoli, Pompei ja Vesuvius. Molempia kuitenkin houkutti päästä perille seuraavaan yöpaikkaan Praianoon suhteellisen hyvissä ajoin, joten yhden pysähdyksen taktiikalla mentiin.

Matkan ainoa pysähdys tehtiin lounasaikaan Vico Equensessa, joka on pieni sievä kaupunki Napolinlahdella. Pysähdyspaikka oli mainio valinta, koska näin pääsimme hetkeksi ihastelemaan myös tätä puolta Sorrenton niemimaasta. Maisemat olivatkin huikeat, ja ne kruunasi mantereella nouseva Vesuvius. 

Kierreltyämme kaupunkia tovin ristiin rastiin, pysähdyimme lounaalle Cerasé-nimiseen ravintolaan. Paikasta oli upeat näkymät merelle, mutta oikeasti menimme sinne siksi, että siellä näytti olevan kiviuuni pitsojen paistamista varten. Matkaoppaiden mukaan tämä kaupunki on kuulema kuuluisa hyvistä pitsoistaan, kuten koko Napolin seutu, joten tarkoitus oli syödä lounaaksi pitsaa. Pitsauunia ei harmiksemme oltu kuitenkaan lämmitetty lounaalle (mikä osoittautui aika normaalikäytännöksi joka paikassa), joten päädyimme syömään pastaa. T söi äyriäispastaa ja minä pesto-rapu-pastaa, jotka molemmat olivat todella herkullisia.

Lounaan jälkeen matka jatkui huikeissa maisemissa. Aina kun kuvitteli ettei mitään hienompaa voi enää tulla vastaan, taas sai hetken päästä haukkoa henkeään ihastuksesta. Tiet oli arvatenkin mutkaisia ja kulkivat välillä hyvin jyrkkien kallioiden rinteillä, joten väliin joutui haukkomaan henkeään jännityksestäkin. Onneksemme liikennettä oli kuitenkin siinä siesta-aikaan varsin maltillisesti, joten matka taittui kivuitta. Suosittelen kyllä ehdottomasti kaikille (paitsi korkeanpaikan kammoisille) näillä seuduilla matkaileville joko auto- tai bussireissua välillä Sorrento - Amalfi.

Yksi matkan kauneimmista näkymistä oli tietysti Amalfin rannikon helmi, Positano, jonka upeutta ei kyllä yhtään ole liioiteltu. Kaupunki on tosin kyllä hohdokkaimmillaan juurikin tällä tavalla hieman etäältä ja korkealta katsottuna. Tämän huomasimme myöhemmin, kun kävimme toteamassa että kaupungin ahtaat kujat on aika pahasti amerikkalaisturistien tukkimia... 

Oma majapaikkamme sijaitsi Praianossa, joka on pieni kalastajakylä viitisen kilometriä Positanosta eteenpäin. Sieltä oli myös hienot näkymät Positanoon, mutta Praianosta lisää sitten seuraavassa postauksessa. 

Back to basics: kanavartaat

Kai sitä täytyy joskus tänne blogiin jotain grillijuttujakin kirjoittaa ettei ihan mene höpöksi koko homma! Saavuttiin tänään mökille loman viettoon, ja täytyihän sitä syödäkin (saatoin hiukan tottua ravintolaruokailuun Italian reissulla). Lähdettiin liikkeelle ihan perusjutuista - eli cajun-tyylillä maustetuista kanavartaista. Ne ei kyllä petä koskaan! 

Eikä vartaat petä koskaan! Innostuin niistä viime kesänä, kun totesin että vartaissa lihan kuin lihan onnistuu kypsentämään jotenkin mehevämmäksi. Emmää tiedä mistä se johtuu. Kertokaa te jos tiedätte!

Cajun-kanavartaat

• n. 150-200g broilerin rintafilettä per syöjä
• paprikaa
• punasipulia
• varrastikkuja

marinadi

• 2 limen mehu
• 3 valkosipulin kynttä hienonnettuna
• 1 rkl oliiviöljyä
• 1 rkl fariinisokeria
• 1 tl oreganoa
• 1 tl kuminaa
• 1 tl paprikaa
• 1 tl cayannepippuria
• 1 tl suolaa

Purista pakastepussiin limeistä mehut ja lisää kaikki muut marinadin aineet. Sekoita. Kuutioi broileri vartaisiin sopiviksi paloiksi (yksi sivu n. 2-3cm) ja lisää ne marinadin sekaan pussiin. Nosta jääkaappiin maustumaan ja anna maustua kunnes grilli on kuuma.

Pilko paprikasta ja punasipulista vartaisiin sopivia, suht. pieniä palasia. Kokoa vartaat pujottamalla niihin vuorotellen kanan, paprikan ja sipulin palasia. Grillaa kypsäksi kuumassa grillissä. Ota vartaisiin reilusti väriä, mutta koita välttää kuivattamista. Tarjoa esim. fajita-tyyliin tortillojen, salsan ja guacamolen kera.

Autolla Italiassa: Rooma - Caserta

Palasimme sunnuntaina kahden viikon Italian autoilumatkalta. Lensimme Roomaan, josta jatkoimme autolla kohti Etelä-Italiaa. Matkan pääkohteina olivat Amalfin rannikon Praiano, jossa vietimme neljä yötä, Basilicatan tähtikohde Matera, jossa viihdyimme kahden yön verran sekä Italian kengän kannassa sijaitseva Puglia, jossa yövyimme kahdessa kohteessa (Ostuni ja Peschisi) yhteensä kuusi yötä. Meno- ja paluumatkojen ns. siirtymäyöt, jotka tehtiin pitkien ajomatkojen välttämiseksi lentopäivinä, vietimme mennessä Casertassa ja palatessa Sulmonassa. Yöpymispaikkojen lisäksi siirtymäreilteillä tuli tietysti vastaan monenmoista pikkukylää, joissa piipahdimme.

Matka oli kokonaisuutena oikein onnistunut. Kaikki hotellit olivat hyviä ja kohteet sellaisia, jotka voisin valita toistekin. Ruoka oli hyvää kaikkialla. Jos tekisin saman reissun uudestaan, kiertäisin tosin reitin toisinpäin. Näin ns. turhat siirtymäyöt, (jotka ovat suht. raskaita kun yövytään vaan yksi yö kohteessa) voisi jättää väliin ja olla kaksi lisäyötä varsinaisissa kohteissa. Amalfin rannikon maisemat ovat myös sen verran huikeita, että niiden jälkeen muut varsin hienotkin maisemat saattavat tuntua jopa arkisilta.  

Kuvia ja muita muistiin kirjattavia asioita kertyi matkalta sen verran paljon, että päätin kirjoittaa reissusta useamman postauksen. Ensimmäisenä tietysti ensimmäinen kohde Caserta, joka sijaitsee Napolin kupeessa n. 200km Roomasta etelään.  

Lentomme oli perillä Roomassa puoli neljältä sunnuntaina. Auton vuokraus Rooman lentokentältä oli tuttua parin vuoden takaisen Toscanan reissun vuoksi. Tuolloin jouduimme odottelemaan autoa tolkuttoman kauan pitkien jonojen vuoksi, mutta ilmeisesti nouto sunnuntaina iltapäivällä on huomattavasti lauantain aamupäivää parempi idea. Auton nouto sujui kivuttomasti varttitunnissa. Auto vuokrattiin Maggiorelta (välittäjänä EuropeCar), ja menopeliksi saimme uudenkarhean Skodan. Toivoimme Fiatia, mutta kyllä tämäkin hyvin pelitti.

Siihen se sunnuntain sujuvuus sitten loppuikin. Meillä oli omasta mielestämme niin hyvin aikaa, että päätimme ajaa rantareittiä. Virhe. Iso virhe. Fiumicinon kulmille nimittäin sattui normaalin sunnuntain rantaruuhkan lisäksi hävittäjänäytös, jonka vuoksi jumiuduimme ruuhkiin noin tunniksi ennen kuin pääsimme kymmentä kilometriä pitemmälle itse lentokentästä...

Tästä huolimatta päätimme uhkarohkeasti silti jatkaa rantareittiä. Virhe. Lazion rantareiteillä ei ollut mitään kovin ihmeellistä nähtävää, ellei satu nauttimaan isoista karavaanarialueista... Lisäksi päivän kääntyessä iltaan kaikki italialaiset lähtivät rannalta ja tiet tukkiutuivat pahasti etenkin kaupunkien kohdilla. Tästä opimme, ettei rantateille mennä viikonloppuisin. Eikä menty. Eikä sen koommin nähty ruuhkia, ei edes Amalfin rantateillä. Eli muistakaa, ei rantateille viikonloppuisin!

Casertaan saavuimme oletetun ilta kahdeksan sijaan puoli yhdeltätoista. Hirveän väsyneenä ja nälkäisenä. Hotellimme sijaitsi vähän hiljaisemmilla huudeilla ja matkakassat lompakossa ei huvittanut hirveästi hiippailla kovin kauas hotellista pimeillä kaduilla. Hotellista vinkattiin jotain hyvää lähellä olevaa ravintolaa, jota emme kuitenkaan onnistuneet löytämään. Sen sijaan löysimme pikaruokatyyppisen pitsamestan ihan hotellin vierestä. Pitsa oli ihan hyvää ja lasillinen kylmää valkkaria maistui jumalaiselta, mutta pikaruokapitsa ei ollut ihan sitä mitä reissun ensimmäiseltä illalta oli odotettu.

Hotellimme Villa Maria Cristina oli upea vanha huvila lähellä keskustaa. Huvila oli piilotettu muiden keskustan talojen sisäpihalle, eikä ympäristöstä olisi äkkiseltään uskonut, että siellä voi edes sijaita tällaista uima-altaalla varustettua keidasta. Aamiainen oli tyypillinen, makeisiin kakkuihin painottuva italialaishotellin aamiainen. Uima-allas näytti jo aamulla varsin houkuttelevalta, mutta matkaa oli jatkettava.

 

Casertastakin olisi löytynyt nähtävää, mm. Unescon maailmanperintökohteeksi valittu hillittömän kokoinen palatsi, mutta sen sijaan me suuntasimme aamukahvitoiveissa kymmenen kilometrin päässä kukkulan laella sijaitsevaan Casertan vanhaan kaupunkiin, Casertavecciaan.

Kaupungista oli hienot näkymät Napoliin ja siellä oli joitain varsin kivan näköisiä ravintoloita, mutta aamukahvit jäivät haaveeksi. Kaupunki oli aamusella vielä aivan unenpöpperössä, eikä siellä ollut ketään eikä mitään. Paitsi muutama söötti koiruus. Ja yksi kissa. Ja yksi puusta pudonnut viikuna. Niinpä matkamme jatkui kohti Amalfin rannikkoa.