Autolla Italiassa: Sentiero degli Dei ja Positano

Yksi parhaimmista Amalfin rannikolla vietetyistä päivistä kulutimme patikoimalla. Sentiero degli Dei, eli suomeksi jumalten polku, kulkee korkeuksissa Agerolan ja Nocellen välillä vuoren rinteillä ja on yhteensä reilu seitsemän kilometriä pitkä vaellusreitti. Oma kylämme Praiano sijaitsi noin puolessa välissä reittiä, joten lähdimme liikkeelle sieltä. Tämä ei varsinaisesti hirveästi helpottanut kokonaisuutta, koska polulle päästäksemme meidän piti kavuta ensin noin 1000 porrasta ylöspäin (Colle Serran kohdille, vajaa 600m meren pinnan yläpuolella).

Sanomattakin selvää, maisemat olivat ylhäältä aivan huikeat. Reittiä mainostetaan suht. helppona, mitä se onkin jos jättää pois alun ja lopun porrasnousut ja käyttää näiden sijaan busseja. Oli siellä silti jotain haastavampiakin nousuja ja laskuja, joten asialliset patikointivaatteet ja kengät on kyllä paikallaan. (Vanhemmilla amerikkalaisturisteilla pitkine suorine housuineen, nahkakenkineen ja isoine kameroineen näytti eteneminen olevan aika vaikeaa.) Paahtava kuumuus lisäsi tietysti oman osansa soppaan. Heikompipolvisille ja korkeanpaikan kammoisille en suosittele, kaikille muille kylläkin!

Matkan alussa kuljettiin asutuksen läpi ja ihasteltiin puutarhoja.

Matkan varrella nähtiin mm. muutama hieno luola.

Mutkan takana siirtää lopullinen kohde, Positano.

Tässä vaiheessa olimme kavunneet 1000 porrasta ylöspäin ja saapuneet itse reitille, jonka tässä pisteessä sijaitsi pieni kirkko. Siellä oli myös vessat ja juomakioskia pitävä heppu (melkoinen duunimatka!). Myönnettäköön ettei olut ole ehkä koskaan maistunut yhtä hyvältä. Nousua riitti senkin jälkeen, mutta tovin kuluttua polku jatkui lopun matkaa suht. tasaisena pieniä nousuja ja laskuja lukuun ottamatta. Pääosin reitti kulki rinteellä, mutta pienet varjoisat metsäkaistaleet viilensivät mukavasti. Vesipisteitä ei ollut, mutta taukopaikkoja löytyi matkalta muutama.

Etualalla kirkko, jossa nautimme välioluet, alhaalla Praiano, josta lähdimme liikkeelle.

Jotkut siellä ihan ylhäälläkin asui. Poluilla tuli vastaan aina välillä myös paikallisia maanviljelijöitä.
Heiltä kulkeminen sujui hieman meitä vikkelämmin.

Alhaalla tie, josta edellisen postauksen maisemakuvat oli otettu.

Reilun kahden tunnin kävelyn jälkeen saavuimme pikkuruiseen Nocelleen, josta löytyi yhden ravintolan lisäksi mukava pieni keidas, josta sai ostettua juotavaa ja bruschettoja. Tässä vaiheessa etenemisvaihtoehtoja oli kolme: 1) portaat alas Praianon ja Positanon väliselle tielle ja sieltä bussilla kotiin, 2) bussilla Positanoon, 3) kävelemällä seuraavaan kylään, Montepertusoon, ja sieltä portaat alas Positanoon. Koska meillä riitti vielä virtaa, päätimme valita kolmannen vaihtoehdon. 

Kävelimme noin puolen tunnin verran ensin polkuja ja lopulta tietä pitkin, kunnes saavuimme Montepertusoon. Siellä oli muutama mukava ravintola, jossa söimme lounaaksi antipastilautasen lisäksi sinihomejuustoa ja pähkinää sisältävää pastaa sekä tomaatilla ja juustolla täytettyjä munakoisorullia. Ravintolassa oli meidän lisäksi muutama muukin köpöttelijä, mutta ainakin yksi pariskunta näkyi hamuilevan lounaan jälkeen bussia Positanoon. Me sen sijaan päätimme sissinä vetää homman loppuun saakka ja lähdimme laskeutumaan portaita alas kaupunkiin. Niitähän riitti - noin 2000 kappaletta.

Yksi korkeimmista kohdista, jossa taivaan ja meren rajaa oli lähes mahdotonta erottaa.

Positanon näki noilta portailta kyllä joka kuvakulmasta - kannatti kävellä! Alhaalla söin erittäin ansaitun jäätelöannoksen, jonka jälkeen kiertelimme tovin Positanon ahtaita katuja ja hipsimme sitten takaisin Praianoon paikallisbussilla. Ainakaan näin äkkiseltään Positano ei kuitenkaan hirveästi sykähdyttänyt. Ranta oli pieni ja arvatenkin melko täynnä, eivätkä kapeat kadut olleet omiaan noille turistimäärille. Hintataso näytti nopeasti katsottuna myös hieman Praianoa korkeammalta. Olimme varsin tyytyväisiä päätökseemme ottaa yöpaikkamme pikkuruisesta Praianosta Positanon sijaan, vaikka kaupunki upea onkin.